Onni-työkirja puki sanoiksi sen mitä olen omissa
mielikuvissa hahmotellut maaseudun suunnaksi. Enenevässä määrin ihmiset hakevat
yhteyttä luontoon ja jopa tarvitsevat apua sen yhteyden löytämiseen. Osa näistä
hakeutuu asumaan, osin tai kokonaan, maalle. Lopuille riittää, että luonto tulee
pikku paloissa kaupunkeihin, joko viheralueina tai tuotteina ostoskasseihin.
Tästä on jo nyt merkkejä mm. Reko-rinkien toiminnassa, vapaaehtoistöiden
tekemisenä maalla tai osallistuvana lähimatkailuna. Lukuisat villiyrttikurssit
täyttyvät tiedonhaluisista ihmisistä, jotka janoavat ”isoisoäitien” oppeja.
Kaupunkiviljely elää kasvun kautta ja nämä toimet ovat nousseet jopa
statussymboleiksi. On ”coolia” kertoa olleensa pesemässä ruusujuuria Lapissa,
ostaneensa Rekosta talvivalkolöökiä sekä lammasta että olleensa
Metsähallituksen lammaspaimenena kesälomalla.
Näistä palveluista ja elämyksistä ollaan valmiita maksamaan.
Tähän pitäisi pystyä vastaamaan, ja tarjota palveluita laadukkaasti.
Maatilamatkailussa ei enää riitä lautamökki pellon reunassa. Se kaipaa
ympärilleen tarinoita, perinteitä ja elämää, unohtamatta hyvää lähiruokaa,
aitoa kohtaamista ja tietenkin WiFiä.
Myös luontoon meno voi olla monelle pelon aihe. Sitä pitää
auttaa tarjoamalla opastuksia, elämyksiä, jopa ihan kodin lähellä. Madalletaan
kynnystä ja kannustetaan ylittämään itsensä. Moniko kaupungissa elävistä on
ollut tunnin pimeässä metsässä ilman valoa? Maannut vihreällä sammalpeitteellä?
Kävellyt paljoin jaloin havujen peittämällä polulla? On paljon asioita joita ei
rohjeta tehdä itse.
Kaikki nämä suuntaukset avaavat mahdollisuuksia maalla
asuville, niin tulon lähteinä, työllistäjinä ja palveluja kylillä pitävinä
voimina. Ei anneta niiden valua hukkaan. Tämä puhdas, vielä villi,
ainutlaatuinen ja rikas luonto on meidän aarre, mitä ei voi viedä ulkomaille!
Omat kiinnostuksen kohteet kohtaavat hyvin näitä toiveita ja
suuntauksia. Lähiruoka, villiyrttikurssit ja luontoretket ilman moottoreita
saavat minut innostumaan, jakamaan omaa tietoa ja luonnon voimaa sitä
kaipaaville.
Minna Haurinen
MEAT 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti